Viikko viisi!

Kyllä tää aika vaan menee nopeesti, duunitkin alkaa olla jo puolivälissä. Viime viikolla meillä oli duunia kuutena päivänä, eli aika kiireistä oli. Mutta vastapainoksi nyt on sit taas niin superrento viikko menossa, että kyllä on saanut akut hyvin ladattua.

Duunien osalta viime viikko oli oikeastaan tosi antoisa. Keskiviikko ja torstai meni tuttuun tapaan Hope Centerissä. Opetettiin meidän "luokalle" viikonpäiviä, vuodenaikoja, yms. ja tehtiin kaikille oma "lukujärjestys". Mä en voi sanoin kuvailla, miten ihana toi meidän luokka on. Kaikki niistä on tosi erilaisia ja oppimiskyvyt ja kommunikointikyvyt on tosi erilaisilla asteilla, mutta kaikkia yhdistää semmonen ihanan positiivinen elämänasenne. Nään ihan sydämiä, kun mietin niitä. :)

Ja opettaminen on tosi hauskaa. Meidän tulkki kysyi multa pari päivää sitten, olenko harkinnut opettajan ammattia. Enpä oikeestaan, mutta jos se olisi näin kivaa, niin ei olisi huono vaihtoehto sekään. Se on tosi hieno tunne, kun mennään duuniin ja oppilaat tulee sanomaan "good morning" tai "good afternoon", ja tietää ettei ne välttämättä olisi koskaan oppineet niitä sanoja ja rohkeutta käyttää niitä, jos me ei oltaisi opetettu niitä.

Perjantaina me oltiin yliopistolla seminaarissa, joka koski sosiaalityötä Suomessa, Vietnamissa ja Australiassa, sekä sosiaalityön opiskelua samaisissa maissa. Me pidettiin Leenan kanssa luonnollisesti esitykset Suomen tilanteesta. Musta tuntuu, että vasta silloin mä oikeasti tajusin, mihin mä olen lähtenyt, kun tulin työharjoitteluun Vietnamiin. Toki tiesin etukäteenkin, että Vietnamissa asuu melkein 90 miljoonaa ihmistä, vaikka maa on pinta-alaltaan vähän Suomea pienempi. Tiesin myös, että täällä sosiaalityö on alkuasteilla, vaikka tarvetta on paljon. Mutta kyllä mulle tuli vähän järkytyksenä, että pelkästään vammaisia ihmisiä Vietnamissa on enemmän kuin koko Suomessa asukkaita. Myöskin se yllätti, että sosiaalityö on niin uudessa asemassa, ettei ihmiset edes tiedä (päättäjiä myöten), mitä sosiaalityöntekijät tekevät. Sosiaalityötä on voinut opiskella yliopistossa alle 10 vuoden ajan.

Eli antoisa päivä oli sekin.

Lauantaina me vietettiin vapaapäivän kunniaksi Leenan kanssa perinteistä Vain Elämää -päivää. Se on meiän virallinen herkkupäivä, jota odotetaan koko viikko. :D Me käytiin myös kolmena päivänä putkeen syömässä meidän uudessa lempiravintolassa. Ihan mieletöntä ruokaa, vesi tulee kielelle pelkästä ajatuksesta...!

Sunnuntaista on jäänyt varsinkin aamupäivä mieleen. Oltiin siis taas kehitysvammasten lasten lastenkodissa. Lapset tykkäsi viime viikolla piirtää, niin piirrettiin tälläkin kertaa. Piirtelin yhden tytön toiveesta erilaisia eläimiä, kun eräs hyvin vaikeasti vammainen poika ryömi viereeni. Hän osoitti ensin seinällä olevia eläimiä, joita piirsin sitten paperille. Sitten poika osoitti housuissaan olevaa Gagnam style -heeboa, joten piirsin senkin. En osaa edes selittää, miten innoissaan poika oli. Hän nauroi ja huusi, ja tanssi lattialla selällään maaten gagnam stylea samalla hyräillen melodiaa. Ja sitä iloa kesti koko loppu ajan, mitä olimme heidän kanssaan. Ruokailussakin kun katsoin poikaa, poika demonstroi kyseistä tanssia. Mä en ole varmaan elämäni aikana koskaan pystynyt tekemään ketään niin iloiseksi, kun tämän kehitysvammaisen pojan - ihan mieletöntä. :)