Viikko 7 :)

Juu, eli viikko seiskassa mennään, ja sitäkin jo puolessa välissä! :)

Leena otti muutaman kuvan meidän työmatkan varrelta, Huen Imperial Citystä. Imperial Cityä ympäröi noin 2x2km pitkät muurit ja vallihauta. Kauniin näköinen mesta, en ihmettele, että aika usein työmatkalla nähdään esimerkiksi hääpareja ottamassa hääkuviaan tuolla. Siellä käy myös busseittain turisteja ihastelemassa aluetta ja sen sisällä olevia museoita.

Sunnuntaina mä olin duunissa ilman Leenaa, joka nyt puolestaan sai jäädä hotellille sairastamaan. Iltapäivällä oltiin An Taya -orpokodissa, jossa on kyllä niin suloista ja vauhdikasta, isoa ja pientä lasta, että ne on onnistuneet ihan täysin sulattamaan mun sydämen. Me käydään siellä muutaman yliopisto-opiskelijan kanssa, mikä on aiheuttanut omia ongelmiaan, mutta noi lapset on kyllä söpöintä ikinä. :) Tossa ekassa kuvassa mun oikealla puolella on pikkutyttö, joka oli niin vaikuttunut mun vietnamintaidoista (kysyin sen nimeä vietnamiksi ja esittelin sitten itseni), että se kävi moneen kertaan halaamassa mua iltapäivän aikana ja yritti jutella vietnamiksi... En osannut jutella takaisin, mutta halasin kyllä. :)

Kuumetta ja King Kongeja

Onpas taas ollut tapahtumarikasta elämää Vietnamissa. Eilinen meni sängyn pohjalla, kamalassa kuumeessa. Pysyin hereillä kerrallaan ehkä viiden minuutin pätkiä ja oli kyllä hurjan huono olo koko päivän. Tänään jäin nukkumaan, kun Leena lähti duuniin. Sain tuliaisiksi kuumemittarin. Vaikka tänään on ollut paljon parempi päivä jo ja olen jopa pysynyt pidempiä jaksoja hereillä, sain kuitenkin mitattua 38.8 astetta kuumetta. Voi vaan kuvitella, paljonko mulla sitten oli kuumetta eilen. :O

Perjantaina käytiin kahvittelemassa yhden naisen kanssa meidän salilta. Se oli aika huvittava ja hämmentävä kohtaaminen. Hän oli ihan ihmeissään, että näytänkin livenä kauniilta ja naiselliselta. Kuulemma salilla en näytä, ja minua kutsutaankin King Kongiksi. Mulle ei uskalleta jutella, koska pelätään, että murran niiden luut. Ja mun lähellä ei uskalleta treenata, koska jos kaadun mun painojen kanssa, joku voi murskaantua mun alle ja kuolla.... :D No tämähän selittää, miksi heti kun Leena kävi yksin treenaamassa, kaksi miestä pyysi sitä illalliselle. Raukat ei ole varmaan uskaltaneet lähestyä aiemmin, koska ovat pelänneet King Kongin kostoa.

Tämä sama nainen pyysi minut ja Leenan hiusmalleiksi johonkin isoon hiustapahtumaan ensi kuussa. Päästään kuulemma kävelemään catwalkille. Mietin vain, että mistäköhän meille taiotaan tarpeeksi isot korkkarit... Meillä on Leenan kanssa about saman kokoinen jalka, ja kun Leena osti itselleen flipflopit, ne piti ostaa miesten osastolta. :D No, kuulosti niin naurettavalta ajatukselta, että olihan siihen suostuttava!

King Kong -kommenteista rohkaistuneena nostin perjantaina ennätykseni salilla penkissä. 76kg nousi niin kevyesti, että oli tarkoitus yrittää päästä vielä lähemmäs maagista kasikymppiä ensi viikolla. Taitaa kuitenkin jäädä treenit treenaamatta vähäksi aikaa, ei ole ainakaan tällä hetkellä kovin voimakas olo.

Ps. Onni on kyllä rakkaat ihmiset lähellä. Varsinkin nyt, kun olo on ollut vähän heikompi, on ollut ihan mieletöntä, kun on ihmisiä, jotka välittää ja on tukena. :) Ei onnistu kuumeilukaan estämään tätä onnellisuutta ja kiitollisuutta.

Viikko viisi!

Kyllä tää aika vaan menee nopeesti, duunitkin alkaa olla jo puolivälissä. Viime viikolla meillä oli duunia kuutena päivänä, eli aika kiireistä oli. Mutta vastapainoksi nyt on sit taas niin superrento viikko menossa, että kyllä on saanut akut hyvin ladattua.

Duunien osalta viime viikko oli oikeastaan tosi antoisa. Keskiviikko ja torstai meni tuttuun tapaan Hope Centerissä. Opetettiin meidän "luokalle" viikonpäiviä, vuodenaikoja, yms. ja tehtiin kaikille oma "lukujärjestys". Mä en voi sanoin kuvailla, miten ihana toi meidän luokka on. Kaikki niistä on tosi erilaisia ja oppimiskyvyt ja kommunikointikyvyt on tosi erilaisilla asteilla, mutta kaikkia yhdistää semmonen ihanan positiivinen elämänasenne. Nään ihan sydämiä, kun mietin niitä. :)

Ja opettaminen on tosi hauskaa. Meidän tulkki kysyi multa pari päivää sitten, olenko harkinnut opettajan ammattia. Enpä oikeestaan, mutta jos se olisi näin kivaa, niin ei olisi huono vaihtoehto sekään. Se on tosi hieno tunne, kun mennään duuniin ja oppilaat tulee sanomaan "good morning" tai "good afternoon", ja tietää ettei ne välttämättä olisi koskaan oppineet niitä sanoja ja rohkeutta käyttää niitä, jos me ei oltaisi opetettu niitä.

Perjantaina me oltiin yliopistolla seminaarissa, joka koski sosiaalityötä Suomessa, Vietnamissa ja Australiassa, sekä sosiaalityön opiskelua samaisissa maissa. Me pidettiin Leenan kanssa luonnollisesti esitykset Suomen tilanteesta. Musta tuntuu, että vasta silloin mä oikeasti tajusin, mihin mä olen lähtenyt, kun tulin työharjoitteluun Vietnamiin. Toki tiesin etukäteenkin, että Vietnamissa asuu melkein 90 miljoonaa ihmistä, vaikka maa on pinta-alaltaan vähän Suomea pienempi. Tiesin myös, että täällä sosiaalityö on alkuasteilla, vaikka tarvetta on paljon. Mutta kyllä mulle tuli vähän järkytyksenä, että pelkästään vammaisia ihmisiä Vietnamissa on enemmän kuin koko Suomessa asukkaita. Myöskin se yllätti, että sosiaalityö on niin uudessa asemassa, ettei ihmiset edes tiedä (päättäjiä myöten), mitä sosiaalityöntekijät tekevät. Sosiaalityötä on voinut opiskella yliopistossa alle 10 vuoden ajan.

Eli antoisa päivä oli sekin.

Lauantaina me vietettiin vapaapäivän kunniaksi Leenan kanssa perinteistä Vain Elämää -päivää. Se on meiän virallinen herkkupäivä, jota odotetaan koko viikko. :D Me käytiin myös kolmena päivänä putkeen syömässä meidän uudessa lempiravintolassa. Ihan mieletöntä ruokaa, vesi tulee kielelle pelkästä ajatuksesta...!

Sunnuntaista on jäänyt varsinkin aamupäivä mieleen. Oltiin siis taas kehitysvammasten lasten lastenkodissa. Lapset tykkäsi viime viikolla piirtää, niin piirrettiin tälläkin kertaa. Piirtelin yhden tytön toiveesta erilaisia eläimiä, kun eräs hyvin vaikeasti vammainen poika ryömi viereeni. Hän osoitti ensin seinällä olevia eläimiä, joita piirsin sitten paperille. Sitten poika osoitti housuissaan olevaa Gagnam style -heeboa, joten piirsin senkin. En osaa edes selittää, miten innoissaan poika oli. Hän nauroi ja huusi, ja tanssi lattialla selällään maaten gagnam stylea samalla hyräillen melodiaa. Ja sitä iloa kesti koko loppu ajan, mitä olimme heidän kanssaan. Ruokailussakin kun katsoin poikaa, poika demonstroi kyseistä tanssia. Mä en ole varmaan elämäni aikana koskaan pystynyt tekemään ketään niin iloiseksi, kun tämän kehitysvammaisen pojan - ihan mieletöntä. :)

Sadekausi - finally here!

No nyt sataa ja kunnolla!! Meille kerrottiin, että jos tulvii, ei ole duunia, eli vapaapäivien toivossa voisi sitten vissiin tulvia ihan kunnolla?! ;)

Sitä paitsi kukapa ei toivoisi sadetta, kun voi käyttää näitä upeita sadeviittoja? Me ollaan testattu niin kertakäyttömalli kuin tommoset "oikeat" sadeviitatkin (joissa on hei lippa ja kaikki!!).

 Kuten ilmeistä näkee, oikea sadeviitta vie voiton kertakäyttöisistä.


Sateessa on toki huonojakin puolia, esimerkiksi joku saattaisi liukastua portaissa, jonka seurauksena kannettavan näyttö voisi mennä säpäleiksi.

Onneksi täällä näytön vaihtaminen ei ole ihan niin tyyristä puuhaa kuin Suomessa. 50 euroa meni, niin sain muutamassa tunnissa kuin uuden tietokoneen takaisin korjaajalta. :)

Huomenna ja ylihuomenna meinataan opettaa meiän ihastuttaville englanninopiskelijoille viikonpäivät ja muutaman siihen liittyvän lauseen. Aika kivaa. Ollaan myös itse opiskeltu ahkerasti vietnamia. Nyt tässä ollaan jo siinä tilanteessa, että yleensä paikalliset ymmärtävät, kun yritän käyttää jotain helppoja sanoja ja lauseita. Tänään kuitenkin hotellin respan nainen vastasi "mitä kuuluu" -kysymykseeni "sorry, i don't speak English". No se me oltiin kyllä huomattu itsekin... En tiedä mitä kieltä sille oikein pitäisi puhua, kun ei onnistu perusasioiden jutteleminen englanniksi eikä vietnamiksi...

Pitää nyt taas mainostaa, että mun tulokset salilla kehittyy koko ajan, tää on ihan mahtavaa! Esim eilen tein jo penkkipunnerrussarjoja 70 kilolla, kun ennen tätä reissua se oli mun maksimi! Mulla on vielä 2,5vkoa mun saliohjelmaa jäljellä, mitä mä sitten teen? :O Leena totesi tuossa yksi päivä, että "voit kirjoittaa tän vaikka sinne blogiisi: sä olet muuten aina myöhässä, mutta silloin kun mennään salille, tulet hakkaamaan ovea viisi minuuttia etukäteen". No mutta eikö se ole hyvä, että mä olen sisäistänyt tän vietnamilaisen aikakäsityksen edes muissa asioissa, kun urheilun suhteen!?

Semmosta tällä kertaa. Toivottavasti kaikki menee mukavasti siellä Suomessa :)

Rantaa, mässäilyä ja varastettuja polkupyöriä

Mistäs sitä lähtis liikkeelle... :D

No, ensinnäkin pitää sanoa, että se Hope Center, jota mainostinkin täällä jossain vaiheessa, on ihana! Tai ne meiän oppilaat lähinnä. Se on ihan mahtavaa, miten iloisia ne voikaan olla, ja se ilo kyllä tarttuu. :)

Eilen mentiin vapaapäivän kunniaksi Danangiin, joka on kolmen tunnin junamatkan päässä Huesta. Suunnattiin viimeisten (?) aurinkoisten päivien kunniaksi rannalle, ja hieno ranta olikin.

Rannan jälkeen kävästiin syömässä Pizza Hutissa... Pakkohan se oli, kun kerran semmoseen törmättiin. :D Kierreltiin myös pikkusen kaupunkia, mutta aikaa oli aika rajallisesti, koska lähdettiin iltajunalla jo takaisin Hueen.

Huessa meitä odotti vähän ikävä yllätys, koska meidän pyörät oli pöllitty. Ei oltu ymmärretty, että meidän olisi pitänyt jättää ne maksulliselle parkkipaikalle, eikä jättää siihen asemalle ravintolan eteen asiakkaiden pyörien joukkoon. Pyörät oli lukossa, mutta ei se täällä riitä. Nyt tiedetään.

Otettiin taksi hotellille. Molempia ärsytti ja harmitti aika paljon. Hotellin pihalla kaivelin lompakkoa ja pyörän avain pyörähti kädestä ja tippui suoraan viemärikaivoon. Eipä sitä enää mihinkään "onneksi" tarvita, mutta jotenkin kiteytti koko sen hetkisen fiiliksen aika näppärästi. :D

Tänään ollaan otettu Leenan kanssa ihan rennosti. Lauantait on meidän herkkupäiviä, käytiin jo torstaina ostamassa meille herkkuja varastoon, että päästään sitten syömään niitä ja katsomaan Vain Elämää. Oltiin kenties vähän malttamattomia, joten alotettiin herkuttelu jo kymmeneltä aamulla. Tuli semmonen ähky, että nyt, kun kello on kahdeksan illalla, en ole vieläkään syönyt muuta kuin yhden nuudelipussin, puolikkaan tonnikalapurkin ja ananaspaloja :D Käytiin salillakin välissä ja käveltiin hierojalle ja takasin, mutta silti ei oikein tahtonut herkut sulaa :)

Huomenna alkaa taas uusi työviikko. Neljäs sellainen! Ajateltiin käydä katsastamassa joku päivä, paljonko maksaisi teetättää mekkoja. Kira ja Eve oli teetättänyt itselleen juhla-asut parillakymmenellä eurolla. Ei paha hinta itselle mittatilauksena tehdyistä vaatteista!